elämä on kääntynyt ylösalaisin. nikama nikamalta se taipuu uuteen ääriasentoon ja öisin pimeys rikkoutuu sälekaihtimien välistä valuvalla pienemmällä pimeydellä. jalka puutuu sängyn kulmalla ja kaadun lattialle kävelemään lähtiessä. toin menneisyydestä punaisen kissalamppun ja sen valossa unohdan miten tehdään runoja ja kastellaan kukat. ostan varastoon kauniita päiväkirjoja, liimaan sivuille kiiltokuvia ja kirjoitan niiden vastakohtia. haaveilen syreenimajoista ja vastakkaisista auringonnousuista, virtakatkaisijoista ja appelsiinien kuorista ulkomaisissa roskakoreissa. kerään rasioiden alle rästikuitteja ja tehtäviä joihin en edes aio palata. välillä herään kasvot seinää vasten enkä nää hetkeen mitään, nukun seuraavat kaksi yötä vierailla sohvilla. nään unia autolla karkaamisesta ja huutamisesta enkä siedä enää yhtään poskipäitä ja leukoja pitkin valuvia katseita. niitä pyydetään anteeksi paluumatkalla, mutten tiedä kenen takia. alan kertoa tavoistani ja huomaan olevani jo joku ihan muu maatessani jalkopäädyssä kaksi tuntia ennen herätystä. välillä en tunnista itseäni peilistä, toisinaan en tiedä kenenä tartun kädestä kiinni. joskus ihan tarkoituksella unohdan miten määritellä asioita, eikä minulla ole ollut siihen mitään tarvetta. hetket ovat matkalauluja, ja istun pelkääjän paikalla oman elämäni dj:nä. haluaisin toivoa parasta ja olla pelkäämättä mitään, mutta mietin milloin puut kyllästyvät koputteluun tai naapurit aamuöisin kuuluviin ääniin. katselen ensimmäisiä syksyn tuoksuisia aamuja, ensimmäisiä kellastuneita lehtiä, ensimmäisiä syyssateita, pimeyksiä, pakkasia, kevyitä ja raskaita lumia ja hengityksiä, kevätaurinkoja, kevättä eikä elämä koskaan ole juossut yhtä lujaa. tahdon enemmän kuin ikinä lähteä ja jäädä. välillä aamuisin ei ole enää yhtä pimeää herätä ja päivät täyttyvät uudenlaisilla valoilla. olen etsittävänä itselleni ja muille, ja lopulta huomaan kääntäneeni kaiken itse.
