2015/05/29

uusia ääriviivoja

Yhtäkkiä se iski, iski niin helvetin kovaa. 
Pilvet liukuivat tavallista nopeammin horisontissa ja koitin parhaani mukaan pitää niistä kiinni. Pää ikkunaa vasten ja tuuli hiuksissa maailma oli auringon kultaama ja vihreämpi kuin ikinä, seesteisen kaunis.
valkeat kukkivat puut ja kadut onnellisten näköisten säteiden raidoittamina. Ihania käsiä omissani, yllätyssynttäreitä, saman taajuuden halauksia 
                                                                                                                         odottamatta
hakeuduit käsivarteeni ja kysyit lempiväriäni ja sen sävyä, kerroit omasi sijaitsevan pilvien välissä. Menimme naapuriin vessaan ja kirjoitimme sattumalta samankaltaisissa hameissamme seinille pusuja. 
                                                                              Elämä näytti heräävältä, juuri niin upealta ja värikylläiseltä
                                                                                                                                              ihan kuin elämä ei ennen olisi näyttänyt tältä. 
Vesisodan jälkeen hätäinen sähköposti ja monta puhelua. Päivät venyivät liian pitkiksi ja päättömän polkemisen jälkeen tuntui etteivät happi ja hengittäminen enää riitä, enkä tiennyt johtuiko se polkemisesta vai siitä liian isosta palasta kurkussa. Puristin tunteitani nyrkkiin ja ne valuivat alas silmäkulmistani. Aaltojen kuljettaessa luokseni kultahippuja ja viimeisten valon säteiden lipuessa tutun turvallisesti ylitseni yritin ehtiä piirtämään kaiken silmissäni ulkomuistiini. Auringon kadottua aaltojen alle, takana orastavaa luopumisen aiheuttamaa kipua ja 41 284,4 kilometriä 
                                                                                                       taivaalle nousi heti kuu ja vaaleanpunaisen sadat syvyydet. 
Samoja vaaleanpunaisia oli kukkaruukussa 22.36 kotiovella, viimeisissä junissa lempikonduktööri ja toisen lähtiessä puhelimessa viesti. Katseesta lasin läpi sinä hetkenä, kuten vuoden kaikkina 188:na päivänä, tajusin jokaisen kerran olevan viimeinen. Pian taas aurinko nousee uudelleen, välillä vaan sattuu niin mielettömästi kun elämä menee eteenpäin
                                                                                                               ja vastasin kyllä muutokselle.